tiistai 13. kesäkuuta 2017

Uuden arjen alku

Päiväkoti ja työt ovat nyt osa arkeamme.
Erilaista tämä arki on kuin kotiäidin arki! 

Välillä tulee vielä olo että teinköhän oikean ratkaisun. Mutta jossittelu on nyt turhaa. Vaikeinta on silloin kun esikoinen itkee aamulla että äitillä kestää liian kauan hakeminen ja kuopus ei päästä minua edes roskiksille nykyään. 
Päiväkodissa taas mennään ihan tyytyväisinä leikkimään eikä jäädä itkemään oven taakse. Illalla kerrotaan ihan iloisesti mitä kaikkea päivän aikana on touhuttu. Esikoinen on saanut kavereitakin, vaikka enimmäkseen taitaa vielä leikkiä itsekseen. Molemmat ovat kiintyneet tiettyihin hoitajiin ja tämä on minusta vain hyvä merkki, että uskaltaa luottaa toiseenkin aikuiseen. 

Hoito aloitettiin lempeällä laskulla. Tutustuttiin pari kertaa yhdessä. Sitten tunniksi hoitoon, seuraavaksi kahdeksi, sitten neljäksi, kuudeksi ja lopulta siirrytiin tuohon kahdeksaan tuntiin.
Ekoina päivinä esikoinen ei ehtinyt sanomaan edes heippaa kun meni jo leikkimään. Kuopus itki ja itsekin itkin autossa. Aika nopeasti pojat ymmärsivät että tulen kyllä aina hakemaan enkä ole hylännyt. Aloitus sujui siis paremmin kuin luulin.

Valmisteltiin lapsia lukemalla päiväkoti-aiheisia satuja ja käytiin päikyn pihalla leikkimässä.
Reput olivat jo valmiina mutta ulkovaatteille ostin puuvillakassit. Vaatteet nimikoitiin, aurinkorasvat ostettiin molemmille ja nyt tulivat juomapullotkin postista. Ulkoiluvaatteiksi ostin vielä yhdet lippikset ja verkka-asut. Sisätossut olivat jo entuudestaan valmiina.

Aamut valmistelen jo edellisenä päivänä. Vaatteet ja reput valmiiksi ja sään vilkaisu, että osaan ottaa oikeat ulkovaatteet. Vielä ei ole tarvinnut lähteä uuteen päivään hiki otsalla ja hoputtaen lapsia. Rauhassa halaillaan ja laitetaan pehmolelut reppuihin päiväkavereiksi mukaan. Vaatteet voidaan laittaa lapsentahtisesti päälle. Päiväkodissa pestään yhdessä kädet ja annetaan vielä pusut ja halit. Molempia on oottanut innoissaan muut lapset ja ovat tulleet hakemaan leikkeihin. Kuopus tosin tahtoo vielä mennä aina aluksi hoitajan syliin. 

Illat menevät myös nopeasti!
Kotona syödään aina heti, sitten voidaan hetken ajan lukea kirjoja tai leikkiä yhdessä. Kyselen samalla päivästä. Sitten onkin jo iltapuuhien vuoro. Pesut, laitan iltapalat, hampaiden pesut, huomisen aamuvalmistelut, teen seuraavan päivän ruuan ja joskus on pyykitkin odottamassa. Vaikka onkin kiireistä, on silti aina ollut aikaa molemmille. 

Onhan tämä ihan outoa kun ennen olin kotiätinä koko ajan poikien kanssa. Nyt ollaan erossa viisi kertaa viikossa, 7.30-16 ajan. Se on pitkä aika pienille lapsille! 
Mutta viikonloput ovat kokonaan perheelle. Nyt kun mieskin on kotona eikä aina vain töissä, ollaan päästy päiväreissuille rannalle, kotieläinpihalle ja piha valmistuu nyt nopeammin. 

Olisihan se ollut ihanaa jatkaa kotiäitiyttä. Mutta saatiin aivan loistavat hoitopaikat! Poikia on hoidettu niin lempeästi ja kyllä niistä hoitajistakin huokuu ilmapiirin lämpö. 

Ihaninta on huomata poikien välinen veljyys. Pikkuveli on pienten puolella ja aidan luona huudellaan isoveljeä. Tietysti veli kuulee ja kiipeää aidan yli toisen luokse, heh. Iltasin leikit eivät ole tappelua vaan hyviä yhteisleikkejä. Haen yleensä ensin pienemmän ja heti minut nähdessään muistuttaa myös että haetaan isovelikin kotiin! Aivan loistava parivaljakko. 

Vaikka hoito onkin sujunut hyvin, pidän silti poikia mahdollisimman vähän hoidossa. Kuopus tuli yksi päivä kuumeeseen ja tietysti hain molemmat kotiin. Esikoisesta oltiin yllättyneitä kun hainkin kotiin mukaamme. Kaikki pienetkin lomat pidän pojat kotona. Olen saanut jo kuulla arvostelujakin päiväkodin aloituksesta ja syyllistämistä. Tämähän koskee minuun pahasti koska en tosiaan ottanut tätö uutta arkea kevyin perustein. Juuri ennen hoidon aloitusta oli paljon päänsärkyä, vatsakipuja, pelkkä hoidon miettiminen teki sydämen tykytystä ja aloin itkemään hysteerisesti. Päiväkodin aloitus ahdisti todella paljon, koska itse en tunne tuota maailmaa yhtään ja muutenkin pojat ovat todella vähän ylipäätään hoidossa ja nyt pitäisi antaa vieraiden käsiin! 
Uskon kuitenkin vakaasti siihen että en traumatisoi lapsiani. Yhdessä tässä kuljetaan ja joka päivä kysyn hoitajiltakin miten päivä on sujunut. 
Nyt heidän isä ei ole koko ajan poissa kotoota, velisuhde on vain lujittunut, on rahaa harrastuksiin ja kuitenkin joka päivä on aikaa läheisyydelle