tiistai 4. lokakuuta 2016

Kasvatus ilman rangaistuksia

Monissa perheissä on käytössä kotiarestit ja muita rankaisukeinoja jos lapsi ei ole toiminut toivotulla tavalla.
Lapsi ei ole käyttäytynyt niin kuin aikuinen tahtoo ja näillä rangaistuksilla aikuinen koittaa saada lapsen tekemään asiat niin että aikuisen tarpeet tulevat täyttyneeksi. Aikuinen voi saada rangaistuksilla itselleen ylemmyyden tunnetta, hyväksyntää muilta aikuisilta tai vaikkapa kontrollin tunnetta.

Onneksi nykyään ei enää rankaista fyysisesti samalla mittakaavalla kuin ennen, mutta kylmäsi lukea Helsingin Sanomista, että kyselyn mukaan jopa 23 prosenttia hyväksyy fyysisen kurittamisen. Oli se tukistaminen tai sitten remmin isku, se on fyysistä väkivaltaa. Henkinen väkivalta on kasvanut mielestäni nykypäivänä ja se näkyy näissä rangaistuskeinoissa, jolloin puututaan lapsen minuuteen ja itsemääräämisoikeuteen.


Esimerkki tilanteesta, jolloin monet antavat rangaistuksen:

Jos lapsi potkaisee pallon naapurin kukkaruukkuun ja sekä ruukku että kukka menevät rikki, joissakin perheissä lapselle saatetaan antaa esimerkiksi rangaistuksesi loppu ilta sisällä ja/tai kaverin yökyläily peruutetaan.


Meillä lapset eivät tule saamaan rangaistuksia. Koskaan.
Tosin eihän lapseni ole vielä missään teini-iässä, joten en voi ennustaa ettenkö joku ilta suutuspäissäni kieltäisi lapseltani jotakin jos on törttöillyt kovinkin pahasti. Ja aivan varmasti törttöilyjä tulee tapahtumaan! Se kuuluu minun mielestäni elämään.

Lapsi itse on vastuussa teoistaan. Hän itse tekee tekonsa, en minä. Olemme eri ihmiset ja näin ollen en voi täysin kontroloida lastani. Enkä haluakkaan. Molemmat poikani ovat fiksuja ja tahdon heidän käyttävän omaa harkintakykyään. Näin ollen annan lapsilleni suuren vastuun hartioilleen. He vastaavat itse teoistaan.

Monilla rankaisujen käyttäjillä saattaa olla hallinnan menettämisen pelko taustalla. Jos lapsi ei ole hänen hallinnassaan, aikuinen saattaa tuntea että hän menettää tilanteen ja panikoiden tarttuu jo opittuun toimintamalliin, eli antaa rangaistuksen.

Haluan olla lapsilleni ennemminkin tien näyttäjänä, joka kertoo mikä on oikein ja mikä väärin. Yhteiskunnan hyväksymistä asioista ja paheksuvista teoista ei voi tietää jos kukaan ei kerro niistä.

Totta kai olen äitinä vastuussa lapsistani ja minun on puututtava konfliktitilanteisiin. Tällöin minusta oleellisempaa onkin kuinka minun ja lapseni vuorovaikutus pelaa ja olemmeko samalla aaltopituudella asiasta, kuin että koittaisin hallita häntä.

Otetaan esimerkkinä taas tuo pallon potkaiseminen kukkaruukkuun. Kuinka meillä toimittaisiin?
Ensiksi näyttäisin oman tunteeni tekoa kohtaan. Ilmeeni muuttuu ja otan kontaktin lapseen laskeutumalla alas niin että saan katsekontaktin, jolloin lapsi saa varmasti tiedon omasta tunteestani.
Ei, en pidä tilanteesta.
Tulen surulliseksi siitä, että toisten omaisuutta rikotaan.
Sanoitan tilanteen ja minun sekä lapsen tunteet.
En pidä teosta mutta pidän silti edelleen lapsestani. Tämän vahvistan sekä sanoin että koskemalla lapsen olkapäätä.
Kun lapsi on nähnyt oman reaktioni, hän huomaa jo siitä, onko teko hyväksytty vaiko paheksuttu. Lapsi reagoi jo tässä tilanteeseen ja se vaikuttaa vuorovaikutukseemme kuinka hän ottaa minut vastaan. Hän saattaa hermostua ja tahtoo tilanteesta pois. Tässä kohtaa tulee hyvin ilmi onko aikuinen miten ottanut lapsen "mokat" vastaan ennen. Onko lapsella tässä kohtaa syytä epäillä että hänen ja aikuisen välinen side rakoilisi? Millä tunteella aikuinen näkee hänet?
Ensireaktion jälkeen pitäisi vahvistaa lapselle mielestäni että maailma ei romahdakkaan ja suhde aikuiseen ei ole katkennut. Jos on kiire tai muita ympäristön paineita tilanteessa mukana, sorrun joskus tässä kohtaa, enkä tee ihan mallikirjan mukaisesti. Mutta ihmisiä me kaikki ollaan eikä aina voi onnistua täysin. Jos olen täysin skarppina tilanteessa, vahvistaisin lapselle suhdettamme kysymällä oliko teko tahallinen vaiko vahinko.
Tämän jälkeen sanoittaisin vielä että toisten tavaroiden rikkomisesta tulee surullinen mieli kaikille ja eihän hänkään tykkäisi jos joku rikkoisi hänen tavaroitaan.
Vahinko tai ei, ostaisimme yhdessä uuden kukan ja ruukun. Koska minusta kolmevuotias ei ole vielä kyllin valmis verbaalisesti kertomaan tilannetta naapurille, kertoisin sen hänen puolestaan. Yhdessä käytäisiin antamassa uusi kukkaruukku ja rikki mennyt siivottaisiin yhdessä pois. Mitään nöyryyttämistä tässä ei mielestäni tarvita.

Tällä nöyryyttämisellä tarkoitan sitä että keskustelumme tilanteesta käymme kahdestaan. Siihen ei tarvita taustakorvia. Se on minun ja lapseni välinen luottamuksellinen keskustelu. Siispä vetäydymme sivummalle keskustelemaan. Anteeksipyyntöä en myöskään vaadi käskyttäen vaan se on tultava häneltä itseltään. Näin on ollut aina meillä ja todistetusti meillä osataan pyytää anteeksi. Anteeksipyytäminen on muutakin kuin vain sanahelinää. Siihen sisältyy pahoittelu tapahtuneesta ja se on tunnepitoinen teko. Lapsi peilaa usein vanhempien reaktioita ja jos aikuinen on jo tilanteesta pahoillaan, lapsi peilaa tunteita. Pyytäisin kyllä että lapseni sanoisi anteeksi naapurille mutta tekisin pyynnön ilman nöyryyttävää ja syyllistävää äänensävyä.

Tilannetta ei enää muisteltaisi myöhemmin mutta tunteiden tasaannuttua voisi kysyä lapselta miltä hänestä tuntui teon jälkeen ja kuunnella häntä aktiivisesti.

Jos teko olisi tahallinen, sen syitä pitäisi selvittää tarkemmin. Oliko ryhmäpainetta? Oliko päivällä tapahtunut jotain mikä purkautui palloon ja kukkaan? Onko vielä toisten tavaroiden ja tilan hahmottamisessa epäselvää?

En ymmärrä lainkaan miten joku rangaistus, jolla ei ole edes mitään yhteyttä itse tekoon, voisi edesauttaa lasta maailmassa ja elämässä.

Kerran luin somessa jutun, jossa teini-ikäinen tyttö myöhästyi kotiintuloajasta. Äiti rankaisi tyttöä ottamalla pleikan jäähylle. Tyttö oli ostanut sen omilla rahoillaan, jotka oli ansainnut töissä ja pleikka oli ostettu vasta sinä päivänä.
Tuossakin ihmettelen, miten se pleikka liittyi kotiintuloaikaan? Mitä äiti koitti viestittää lapselle rangaistuksella? Kunnioitusta? Kunnioittiko äiti lapsensa työntekoa ja omaisuutta?

Elämme hyvin vahvassa auktoriteettisessa maailmassa ja meidän on vaikea hypätä opittujen oppien ulkopuolelle. Tämä malli ei ole vain perhe-elämässä, vaan myös työpaikoissa, kouluissa...

Itselleni paras pomo on ollut se, kehen on ollut syvä luottamus ja avoimuus omille heikkouksille. Koulussa parhaimmat opettajat ovat olleet niitä, ketkä ovat ottaneet aidosti kontaktin ja kuunnelleet missä tarvitsen apua. Ilman että tuntuisi siltä että hän olisi yläpuolellani koska on pomo tai opettajani.

Lapsi ja aikuinen eivät tietenkään ole täysin samalla tasolla. Sen voi todeta jo ihan biologisesti, sillä aivot kehittyvät noin parikymmentä vuotta. Varsinkin harkintakyvyissä ja tilannetajussa. Sitä suuremmalla syyllä, en näe rankaisuja pitkän tähtäimen hyveenä. Aikuinen saa siitä hallinnantunteen mutta mitä jää lapselle?

Meillä lapset kokevat tilanteista ja mokista seuraamuksia. Jokainen meistä mokaa joskus, ne kuuluvat elämään. Silloin teoistaan otetaan vastuu. Ilman syyllistävyyttä tai nöyryyttämistä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti